Pariisi on omituinen paikka. Usein kuulee sitä kuvailtavan rakkauden kaupungiksi, jossa ihmiset mutustelevat iloisina patonkejaan ja juovat kilpaa viiniä. Mistään ei kuuleman mukaan saa muuta, kuin ranskalaista ruokaa ja Pariisissa nautitut etanat tituleerataankin parhaaksi ruuaksi, mitä matkaaja on suuhunsa laittanut. Mikään näistä asioista ei ole sitä, mitä tämä kaupunki minulle opetti. 

Pariisissa opin, kuinka hienoa on syntyä maahan, jossa lähes jokainen alle 50-vuotias puhuu englantia. On todella uskomatonta, miten harvan paikallisen kanssa pystyy käymään minkäänlaista keskustelua maailmankieleksikin kutsutulla englannilla. Tuntuu kummalta, sillä Ranska on kuitenkin yksi sivistyneimmistä valtioista koko Euroopassa. Toisaalta tällä ei ole mitään väliä, sillä ihmiset ovat poikkeuksetta lämpimiä ja valmiita löytämään keinon kommunikointiin - kaikki tämä hymy huulillaan. Joskin olen aina kokenut tämän olevan totta joka paikassa, mihin menen. Tietenkin sekoitukseen mahtuu aina muutama mätä omena, mutta tämä lienee totta minkä tahansa asian suhteen.

Tiedän nykyään myös, että rakkauden kaupunki on myös pakotetun rakkauden kaupunki. Nelihenkisen tyttöporukkamme kohtaama ahdistelu löi minua naamaan kuin vati paskaa - epämiellyttävästi ja limaisesti (pardon my french). Uuden vuoden vaihtuessa Seinen varrella olevassa laivassa minuun koski lupaa kysymättä kymmeniä miehiä udellen kotimaatani. Epämieluisuuden tunne saattaa johtua kulttuurierosta, mutta Suomeen laskeuduttuani olin onnellinen, että lähin mies seisoi suomalaisille tutun turvavälin päässä - mahdollisimman kaukana. 

Ehkäpä jopa hieman kummallista, opin katsomaan maahanmuuttajia uusin silmin. Ensimmäinen taksimatkani luonnistui jamaikalaisen miehen kyydissä. Hän puhui ranskalaisille tyypilliseen tapaan hyvin rajoitetusti englantia, mutta 10 minuttia kestänyt matka jää ikuisesti muistoihini. Kuski kertoi elämästään, ja siitä, kuinka hän oli päätynyt ajamaan taksia yhteen Euroopan suurimmista metropoleista. Raastavan rehellisesti mies avautui myös ongelmistaan tulla toimeen maassa, jossa kaikki kallistuu, vaikka hänen tulonsa jatkavat laskuaan jatkuvan terroristiuhan myötä. Opetin hänelle muutaman sanan englantia, tai ainakin yritin. Hän kertoi minulle pitävänsä tästä lähtien Tanskasta. Olisin korjannut miestä, mutta tiesin, ettei hän tietäisi eroa. Sympaattisin kohtaamiseni koko matkan aikana. 

Huomasin, etten ehkä olekaan se peloton maailmanmatkaaja, joka luulin olevani. Astellessani metrosta keskelle avoimesti käytävää huumekauppaa huomasin pelkääväni. Tilannetta ei auttanut, että vieressä pysähtyneenä olevat poliisit eivät edes nousseet autostaan tarkastamaan tilannetta. Pelkäsin myös, kun kotiin kävellessämme meitä lähdettiin useampaan otteeseen seuraamaan. Ensin kerroin itselleni tämän olevan mielikuvitukseni tuotetta, mutta viheltelyjen alettua melkein suutuin koko tilanteelle. 

Muistin taas, kuinka mykistävää kaunis arkkitehtuuri voikaan olla. Kaupunki vie ilman keuhkoistasi, jokaista taloa voisi tuijottaa tunteja putkeen. Upeat rakennukset piilottavat sisälleen toinen toistaan suloisempia, ja instagram-ystävällisempiä, kahviloita, joista yhdessä nautin elämäni parhaan avokado-leivän. Lähinnä kaupunki kuitenkin näytti minulle, kuinka rakkaita tuhansien kilometrien päässä asuvat ystävät ovatkaan. Nämä ihmiset ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä minulle.

Kaiken kaikkiaan Pariisi oli ihana, mutta pelottava ja herättelevä, kokemus. Kaupungin korruptoituneisuus ahdistaa, eikä tunnetta pääse pakoon muualla, kuin ydinkeskustassa. Terroristeja en osannut pelätä, sillä jätän tietoisesti pelaamatta suoraan pahisten pussiin. Pariisi oli täynnä lämpöä, ruuhkaa ja ihanaa ruokaa. Ja ennen kaikkea upeaa, upeaa, arkkitehtuuria. Ja ainiin, sairastuin ensimmäisenä päivänä pahaan korva- ja nielutulehdukseen, josta huolimatta matka oli mielestäni ihana. Kertokoot tämä omaa tarinaansa.