Hehee, ne jotka tulivat tänne romantiikannälkäisinä klikkiotsikon perässä, niin pahoittelut - teitä on kusetettu! Karuakin karumpi fakta on, ettei tästä blogista löydy vieläkään mitään sen romanttisempaa, kuin tämä asu. Ai ai, taisi osua pilkka nyt kyllä mun omaan nilkkaan, koska a) olen vieläkin sinkku b) äskeinen vitsi on ala-arvoinen Ö-luokan vitsi.

housut BikBok

paita KappAhl

takki Zara 

Eiköhän taas päästetä oikein kunnon 22-vuotiaan aivopieru tähän tekstikenttään, here we go. 

Ensinnäkin, mä ihan hirveästi tykkään tästä romanttisesta asusta. Tämä on hyvin outoa monestakin syystä, mutta lähinnä siksi, etten ole koskaan ollut Romantiikka_fani_94, if you know what I mean. En kiellä, etteivätkö rakkauden löytäminen, ja siitä nauttiminen, olisivat olleet oman elämäni bucket listillä jo lapsesta lähtien, mutten ole koskaan maanisesti etsinyt elämäni miestä (tai miksei naistakin, ei sitä koskaan tiedä). Itsestäni on jo pitkään tuntunut, että monet etsivät paniikinkaltaisessa tilassa sitä elämänkumppania, jonka kanssa jakaa ilot, surut, pierut ja pizzat. Ja samaan aikaan itse makaan himassa yksin piereskellen ja mutustaen harvinaisen tyytyväisenä sitä pizzaa. Mulle jää enemmän, typerä ajatus, että haluaisin jakaa. Pyh. 

Mietin vaan, että löytyykö se elämän mullistava rakkaus joka kiven kääntämällä vai muuttaakohan se järkyttävä metsästyksen tavoitteellisuus lopulta omaa suhtautumista tulevaan kumppaniin? Tiedättekö sama juttu, kun lähden ostamaan kaupasta päättäväisenä mozarellapakastepizzaa, se onkin traagisesti loppu ja lopulta päädyn auvoisen tyytyväisenä mutustelemaan vihannespizzaani, unohtaen täysin alkuperäisen tavoitteeni nautiskella mozarellan ihanan venyvästä juustosta. Oman perstuntumani mukaan, parisuhteen tietoinen tavoittelu on saattanut johtaa siihen, että tyydytäänkin johonkin, mikä eroaa täysin alkuperäisestä haaveesta. Enkä nyt tarkoita tilannetta, jossa maalaillaan ensin Pete Parkkosta poikaystäväksi, mutta tyydytäänkin naapurin Penttiin. Vaan likemminkin tilannetta, jossa ollaan valmiita luopumaan omista haaveista, tavoitteista ja mieltymyksistä, koska hinku parisuhteeseen on niin kova. 

Tietenkin jokainen ihminen on tämänkin suhteen erilainen ja joillakin tällainen joustaminen toimii ja onkin avain onneen. Itse jo monta vuotta yksin asuneena en kuitenkaan koe olevani valmis joustamaan niistä itselleni tärkeistä jutuista toisen vuoksi. Elämäni hulluna koiranaisena on siis alkanut. 

Jos jokin asia voi yllättää meikäläisen, niin se, että löydän vanhempieni luota jotakin kotiin kannettavaa. Antakaas, kun selitän. Vanhempieni omaisuus koostuu hyvin pitkälti omista, ja veljeni, vauvanvaatteista, jotka ovat menneet auttamatta pois tyylistä...20 vuotta sitten 😂. Mukaan mahtuu myös kaikki mahdollinen pikkutavara, mitä voit kuvitella. Kulminoitetaan tämä vaikka siihen, että äitini kerää kyniä. Siis käytettyjä kyniä. Olisipa tämä edes vitsi. 

Tämän surullisen lätinän jälkeen ymmärrätte siis varmasti, miksi lirautin puoli litraa ilopissaa housuun, kun heräsin tämän kynttilänjalan olemassaoloon. Tämä uusin ehtymättömän rakkauden kohde on nököttänyt 2 sentin pölykasan alla samassa paikkaa jo kohta 15 vuoden ajan, ihan silmieni alla (tai noh, yllä, koska olen aikuiseksi ihmiseksi hyvinkin vajaamittainen 😂). Ja minä noteerasin sen nyt? Loppu hyvin, kaikki hyvin ja nyt olen tuijottanut tätä upeutta jo vuorokauden putkeen. Miten paljon voikaan yksi esine tuoda kotiin! En koskaan kuvitellut innostuvani näin paljoa telineestä, johon voi tyrkätä kynttilöitä, saatika sitten omistavani kokonaista postausta sille. Mutta on se vaan hieno, ah ❤️️

Istuessani tässä kirjaston kovalla puupenkillä pohdin kahta asiaa 1) miksi koulujärjestelmämme asettaa niin paljon paineita toisen asteen koulutuksesta korkeakouluun siirtyville 2) mihin olen hukannut oman motivaationi tehdä koulun suhteen yhtikäs mitään. Vielä lukioaikoinani olin sellainen, mitä joku voisi kutsua hyvin vanhentuneesti "hikipingoksi" ja motivaatio oli kovempi, kuin tämänhetkinen himoni Classicin toffeejädeen. Eli nyt puhutaan jo aika kovista asioista. Itse sykin lukioni kunnialla loppuun Laudaturin papereilla ja selkeästi yli yhdeksikön paremmalla puolella olevan keskiarvon turvin. Mihin tämä johti? Tragikoomisen rehellisenä vastauksena voin todeta, että ei yhtikäs mihinkään. Paloin loppuun rakkaan ihmisen sairastumisen ja muiden henkilökohtaisessa elämässä kohtaamieni tekijöiden johdosta ja päädyin slurbailemaan AMK:hon. En siis tarkoita, että AMK:ssa olisi suoranaisesti mitään vikaa. Tiedän vain faktaksi, että, jos en olisi kirjoitusten jälkeen ollut niin kulutettu loppuun, olisin helposti päässyt hyppäämään itselleni paremmin sopivaan, akateemisempaan, koulutukseen. If you know what I mean. 

Ajan myötä olen itse kuitenkin osannut antaa itselleni anteeksi tämän koulu-urani retkahduksen, joka aluksi stressasi minua enemmän kuin sen todellakaan pitäisi. Tässä pääsykoeurakkansa alottaneiden nuorten keskellä pohdin kuitenkin väkisin, kuinka moni tämänkin kirjaston pänttääjistä polttaa itsensä loppuun tavoitellessaan sitä unelmien koulupaikkaa, mitä on programmoitu tavoittelemaan ihan 7-vuotiaasta lähtien. Toivottavasti ei moni. Mietin tässä vain pienen pääni turvin, olisiko rennompi suhtautuminen nuoren opintoihin kuitenkin terveellisempi lähestymistapa suuremmalla asteikolla? Voisiko välivuoden demonisoinnin lopettaminen nostaa rehellisen motivaation kasvamista ja pienentää nuorten ahdistuneisuuttaa kouluun pääsystä? 

Näiden pohdiskelujen tarkoituksena ei ole todellakaan tuomita suomalaista koulutusjärjestelmää, joka on mielestäni kokonaisuutena erinoimaisen toimiva kokonaisuus. Rupesin vain pohtimaan, että onko suorituspaineiden luominen tässä mittakaavassa todella paras lisäys alle parikymppisten elämäntilanteeseen... Mulla nimittäin tulee myötäahdistus jo pelkästään tätä ylitehokasta 8 eri värin yliviivaustussikilpailua katsoessani. 

Mutta joo, pointtina oli, että mulla on uusi takki. Ja, että on varmasti liian aikaista käyttää sitä. Adjöö.